Ohi kiitävä hetki ihmismassan keskellä, messuilla Hannoverissa. Nainen istahtaa vastapäätä jalkojaan lepuuttavaan kulkijaan. Hän on hyvällä tuulella, hymyilee ja poistuu ihmisvilinään. Tartuin hetkeen vain tallentamalla sen. Hetken päästä minäkin hyppäsin pois kyydistä ja jatkoin kulkuani.

Oli kevään ensimmäiset lämpimät hetket ja ulkona tarkeni istuskella ja nauttia lämmöstä, joka tulisi kotimaahan vasta viikkojen, ehkä kuukauden päästä.

Kun sitten kotona näin kuvan muiden joukossa, muistin ohi kiitäneen hetken. Hetki rupesi elämään vangiten minut.

Kun sitten tuli tilaisuus julkaista kuva mustavalkoisena, niin hetki saikin mahtavat mittasuhteet, koko lehden keskiaukeaman. Siitä pelastin sen pari vuotta myöhemmin odottamaan uutta otollista hetkeä. Ja taas kului vuosi ja sitten se oli käsiteltävä loppuun. Loppuun? Alkuperäinen kuvakin on jossakin lähistöllä niinkuin lehdessäkin ollut. Etsisin ja katsoisin ja kokisin tunnelman.

Ei. En minä tietoa ja tarkkuutta tarvitse ja halua vaan tunnelman ja haaveen. Sen ohikiitävän hetken, joka oli ja meni ja kuitenkin jäi.

Sen ohikiitävän hetken, joka oli ja meni ja kuitenkin jäi.

Pertti Manninen 09.09.01.